White-Flame-Forum

Vince - 19.07.2007, 22:01
OMA bändi
Tämän ketjun on inspiroinut nuori kundi jonka tapasin Aerosmithin keikalla. Hänen bändinsä on vielä tuloillaan, ja mielelläni jaoin hänen kanssaan näkemystäni rokin maailmastani. Kuitenkin ajattelin ettei oma näkemykseni ihan taida antaa viimeisteltyä kuvaa tästä rankasta alastamme. Joten tervetuloa; kaikki joilla on bändi. Platinaa myyneet, kämppää etsivät. Stadion-rokkarit ja Yläasteen kokeilut. Mistä tässä on kyse? Miten voisimme olla parempia? Tai miksi meidän ei tarvitse. Perustakaa bändejä, vertailkaa kokemuksia.... You got to let the Blues inside You, niinkuin Joe Perrykin sanoi.

Ja näin minä sanoin:


Teillä on siis bändi kasassa. Olis siistiä kuulla enemmänkin minkätyyppistä meininkiä duunaatte. Tietysti demojen teossa on omat niksinsä, mutta kyllä meikä jo ekan bändinsä aikana nauhoitteli ihan kasettimankalla juttuja talteen. Saundihan on kauheaa mutta ei kukaan ala saundien takia soittelemaan tai musaa diggaamaan. Vaan sen grooven. Kaikki talteen, sanon minä.

Sinänsä on vaikea lähteä antamaan neuvoja kitaroinnin suhteen, koska jokainen bändi on uniikki. Meilläkin painetaan yhdellä kitaristilla, ja muun muassa Van Halenissa homma on toiminut aina yhdellä miehellä(vaikkakin se yksi mies on aivan poikkeuksellinen lahjakkuus). Toisaalta Maidenissa on jopa kolme kepittäjää(mikä ei kyllä meikäläisen suosikkimeininki ole) luomassa yhtenäistä saundia. Tärkeämpää kuin lead-jäbän löytäminen on saada kokoonpanoon heppu joka joko A: luotsaa jengin saundillisesti kokonaiseksi ta B: on valmis tekemään duunia jo olemassaolevan saundin eteen. Ei missään vaiheessa saa olla kyse yksittäisestä soittajasta, vaan jokaisen roolista yhteiseen tavoitteeseen nähden. Bändi on perhe, tiimi ja rakastettu. Silloin kun bändillä on juttu jota kaikkien on pakko työstää päivittäin eteenpän, on bändillä yhteinen sielu ja sitä kautta yhteinen usko ja tulevaisuus.

Keikkailusta: Maailman parasta ja kauheinta on keikkaileminen. Mihinkään en ole elämässäni uhrannut samalla tamalla työtunteja, fyysisyyttäni, yöuniani, stressejäni ja yleismaailmallisesti sanottuna vaivaani niinkuin keikkoihin. Myyminen, soittokamojen sopiminen, aikataulut, ruokailut, yöpymispaikat...kaikki mitä voit keksiä ja siitä vielä parit kymmenet; pakko säätää etukäteen. Ja vain sen takia että voit mennä paikan päälle ja huomata että mikään mitä olit sopinut ei pidä paikkaansa. Tietysti kaikkea tätä ennen on täytynyt viettää reenikämpällä lukematon määrä tunteja varmistamassa että jokainen pikkukoukku ja jokainen spessulopetus on viimeisen päälle täydellisesti kohdallaan. Olenkin monesti tuuminut että yhtä 40 minuutin keikkaa varten täytyy uhrata 100 työtuntia.

Mutta ne 40 minuuttia. Kun taustamusa lakkaa ja kitaristi ottaa pienen varmistusvireen tarkistaakseen että kaikki on kunnossa...Kun on ShowTime. Se on elämän parasta aikaa. Monesti saattaa käydä niin että kaikessa hurmoksessa et edes tajua olevasi keikalla. Et edes tajua. Päihteillä et koskaan pystyisi pääsemään siihen tunteeseen mikä on kun musiikki sanan varsinaisessa merkityksessä vie mennessään. Biisi biisin jälkeen pusketaan vain eteenpäin yhtenä öljyttynä koneistona. Mokineen kaikkineen keikoista yleensä jää jälkeen se älytön energian jälkipoltto joka kertoo siitä virrasta mitä lavalla ja yleisössä ollut porukka on toisistaan ammentanut. Koska loppujen lopuksi tässä kaikessa on kyse itselleen rakkaiden biisien tulkitsemisesta sellaisten henkilöiden kanssa keistä välittää maailman eniten.

Luonnollisesti edessä tulee olemaan myös paskoja keikkoja. Silloin tällöin järjestelyt ovat täysin pielessä ja yleisö kadoksissa. Voi olla että lavalle ei kuulu kuin bassot ja yleisöön stemmat. Ja se vituttaa. Ei se harmita tai ota pikkuisen vastakarvaan. Silloin on planeetan isoin kyrpä ottassa ja on muiden aika imeä sykkivää. Mutta tuonkin yli täytyy aina osata päästä. Niin tai näin-bändi vetää aina parhaan keikkansa. Ei ole tekosyytä sille miksi bändi veti intohimottomasti. TE olette bändinne ISOIMMAT FANIT. Teille tätä hommaa loppujen lopuksi tehdään. Minä ainakin toivon suosikkibändini vetävän aina hitonmoisen Shown. Ja Aerosmithin jälkeen suosikkini on White Flame. Siitä on kyse. Fanatkaa itseänne. Ja vaatikää idoleiltanne parasta. Koska itsensä pettäminen, kaikessa helppoudessa, on vaikeinta. Mutta jos aidosti pidätte omasta jutustanne, olette valmiita tekemään sen eteen duunia ja uskomaan että joku tajuaa mistä on kyse, on todennäköisyys suuri sille etä joku ainakin kiinnostuu siitä mitä teette. Kuka tuo on, ja mihin hänen kanssaan päästään on Jumalten arpapeliä ja ihan kokonaan toinen tarina.